ONNITTELUT PASI RAUTIAISELLE!

Pallokerho-35 onnittelee lämpimästi sunnuntaina 18. heinäkuuta kuusikymmentä vuotta täyttänyttä Pasi Rautiaista. Seura julkaisee nyt punamustien kasvatista ja suomalaisesta jalkapallolegendasta uudestaan tekstin, joka tehtiin alun perin seuran 80-vuotisjuhlakirjaan IKINUORI KASIKYMPPINEN(2015, kirj. Mitri Pakkanen, taitto Henri Kokko, paino MKV Oy). 

PASI RAUTIAINEN – KAUNIITA MUISTOJA

Symboliikka on käsin kosketeltavaa. Kun Pasi Rautiainen istuu PK-35:n toimistolla Aava Areenalla ja kertoo elämästään, tai seisoo tekonurmikentän puisessa katsomossa ja katsoo johonkin kaukaisuuteen, tuntuu kuin aika pysähtyisi.

Täällä hän on kasvanut. Täällä hän on pelannut. Täällä hän on valmentanut. Tänne hän on palannut. Täällä hän on kotonaan.

Rautiaisen punamusta ympyrä sulkeutui ensimmäisen kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hän liittyi PK-35:n nappuloihin 1960-luvun lopulla ja palasi seuraan valmentajana 90-luvun alkupuolella. Kun hän palaa juurilleen Pihlajamäkeen, on kuin ympyrä sulkeutuisi taas kerran uudelleen.

Tai voihan olla, ettei se sulkeudu silloinkaan, ei sittenkään, ei koskaan. Vahva tunneside kun on ja pysyy. Pasi on Pihliksen ja PK-35:n kasvatti.

- Kenttä oli hiekkaa, vessa oli puuta. Ennen ensimmäistä junnupeliäni vatsa oli ihan lörönä, joten puuvessassa kului aikaa. Eihän siitä pelistä tainnut tulla yhtään mitään, Rautiainen muistelee huvittuneena melkein viidenkymmenen vuoden takaista hetkeä.

  Pasi Pihliksen kotitalon edustalla

Silloin ja siitä kaikki alkoi.

Pasi kävi neljä vuotta Pihlajamäen koulun ala-astetta. Rautiaiset asuivat koko ajan kasvaneen lähiön jotakuinkin korkeimmalla kohdalla Graniittitie kuudessa. Kun taloyhtiön pihalla ollaan keväällä 2015, muistot jatkavat elämäänsä.

- Tässä leikittiin, tässä pelattiin, tässä kokoonnuttiin, tässä tehtiin kaikki mitä tehtiin. Ja tuo nurmi vaikutti Wembleyltä, vaikka on kooltaan ehkä kymmenen kertaa kymmenen metriä. Kuinka pieniltä vanhat paikat nykyään tuntuvatkaan!

- Kun äiti huusi ikkunasta, peli oli keskeytettävä. Sitä ääntä en olisi koskaan halunnut kuulla.

Pasi pelasi PK-35:n nappulasarjaa Bolivian joukkueessa, jonka runko oli koottu Graniittien pojista. Käy myös ilmi, että toisaalla Pihliksessä asuneet – kuten eräät Partasen veljekset – eivät aina kunnioittaneet taloyhtiöiden ja katuosoitteiden välisiä rajoja. Tai näin Pasi hyväntuulisena ainakin muistaa. Voittaminen oli tärkeää.

Toistoja, toistoja, toistoja. Pasi-poika ja Pena-isä treenasivat Pihlajamäen kentällä aina, kun hiekalta löytyi vähänkin tilaa tai pienikin alue sulaa. Suomen yhden vakuuttavimmista kansainvälisistä pelaajaurista elänyt ja PK-35:een 25 vuotta myöhemmin palannut seuraikoni sanoi ja todisti punamustissa valmennettavilleen, ettei niin pientä paikkaa olekaan, missä ei voisi harjoitella.

- Muistan hiekkakentän puumaalit ilman verkkoja. Muistan märän puun. Muistan, kun pääsin yksin läpi ja yritin tehdä maalin niin, että pallo kimpoaisi takaparrusta takaisin kentälle tai jäisi maalikehikon sisään, Rautiainen tunnelmoi silmät kiinni.

- En koskaan halunnut vetää palloa kauas pois. Olen joskus valmentajana yrittänyt välittää tätä samaa ajatusta miehille ja tuonut treeneihin vain yhden pallon, josta on hemmetti vieköön pidettävä huolta. Aivan kuten pelissäkin!

Tätä kutsutaan nykyvuosituhannella pallonhallinnaksi. Tai pallokontrolliksi. Tai miksi milloinkin. Lasketaan syöttöprosentteja, tehdään tilastoja, käytetään teknologiaa, eletään uutta maailmaa. Tiedetään paljon ja unohdetaan vielä enemmän. Ei joko haluta tai osata ymmärtää, että uusi rakentuu aina – ihan aina – vanhan päälle.

Kesä 1970. Rautiaiset viettävät kaunista viikonloppua mökillään Karjalohjalla, mutta peliin on päästävä. Ja yhdeksänvuotias Pasi saa tahtonsa läpi. Pikkupeluri kuskataan Pihlikseen 2x15 minuuttia kestävään peliin, jonka jälkeen ajetaan takaisin sadan kilometrin päähän mökille.

- Jos satoi, rusinat olivat läpimärkiä ja painavia kuin mitkä, Pasi muistelee lapsuutensa jalkapalloja.

Rautiainen siirtyi PK-35:stä D-junnuikäisenä Helsingin Palloseuraan ja Vihreistä Jääkäreistä vuotta myöhemmin HJK:hon. Vaikka Pasi oli vielä lapsi, kun hänen ensimmäinen jaksonsa punamustissa päättyi, ympäristö jätti häneen ikuiset jälkensä. Porvoo, hänen nykyinen ja pitkäaikainen asuinkaupunkinsa, ei ole liian kaukana ytimestä. Tunteiden ja muistojen ytimestä. Pihlajamäestä.

- Aina kun ajan moottoritietä Stadiin, ohitan lyhyessä ajassa melkein koko elämäni. Oikealla näkyy Malmin hautausmaa, minne lähisukulaiseni on haudattu. Heti sen jälkeen tien samalla puolella näkyy kerrostalo, jossa kasvoin. Tai jos ajan toista kautta Kehä Ykköstä, näen Pihliksen rakkaan kentän, Pasi herkistyy.

- Kun jatkan eteenpäin, saavun Vallilaan, missä vanhempani tutustuivat toisiinsa. Näen Paavalinkirkon, missä he menivät naimisiin. Etenen läpi elämäni kirjon ja kiintopisteiden, sillä autoa ei kannata ajaa silmät kiinni. Teot eivät päästä irti menneisyydestä. Näöt ja kuvat saavat muistot ja mielikuvituksen pyörimään. Kun Pihlis jää oikealle, myös katseeni jää hetkeksi oikealle.

Symbolista sekin, että Rautiaisen ensimmäinen valmennustyö löytyi juuri punamustista. Ensin Kolmosta ja Kakkosta, sitten Ykköstä ja Veikkausliigaa. Kun seuran silloinen puheenjohtaja Tarmo Janhonen kutsui Pasin tehtävään, kyseessä oli hienoa pelaajauraa lopetelleelle ex-maajoukkuemiehelle jokseenkin automaattinen kotiinpaluu.

- Olin täynnä vimmaa ja näin vain innostukseni kohteen. Raivasin tieltäni kaiken muun. Millekään muulle ei löytynyt tilaa. Tämä oli varmasti suurin vahvuuteni ja heikkouteni, Rautiainen pohtii antaen ymmärtää, että osa vimmasta on iän ja kokemuksen myötä saattanut jalostua jopa aiempaa paremmaksi kyvyksi valmentaa.

Pasin kirkkaimpia muistoja 90-luvun PK-vuosilta on sarjakauden päätösjuhla joukkueen noustua Kakkoseen. Siihen aikaan oli itsestään selvää, että näitä kemuja vietetään seuran toiminnassa mukana olleen Kai Wemanin omistamassa Ravintola Rönnissä Pihliksen ostarilla.

- Oli upea hetki, kun pelaajat marssivat sisään, ja heille taputettiin. Nousu oli kerrassaan fantastinen! Kun elämässä tapahtuu jokin asia ensimmäistä kertaa, onko se niin syvä, ettei pyyhkiydy mielestä koskaan pois? Pasi kysäisee retorisesti.

- Ja tämän vaadin kirjaan! Sanon usein silloiselle runkopelaajallemme Jakke Taposelle, että häidesi ohella elämäsi ehkä makein hetki kului niin, että makasit sekavana Rönnissä koko illan rakkaan vaimosi sylissä, etkä saanut nousujuhlista mitään irti.

Rautiainen niputtaa PK-35:n matkan alasarjoista Veikkausliigaan muutamaan avainsanaan: mukana olleiden täydellinen sitoutuminen, Pihlajamäen kentästä kummunnut paikallishenki, toimintaan osallistuneiden ihmisten saama tyydytys sekä seurajohtaja Tarmo Janhonen, joka toimi Pasin mukaan koko kehityksen aivoina.

- Itse olin pikemminkin sydänlihas, joka pumppasi joukkueeseen verta ja virtaa. Tämä organismi kulki vuosi vuodelta eteenpäin ja siirtyi itsestään alasarja-ajoilta liigapelaajille, joskin välillä mietin, tapahtuiko kaikki vähän liian nopeasti. Onneksi ympäriltäni löytyi rauhoittavia ihmisiä, kuten Timo Asikainen ja (apuvalmentaja) Sergei Pronin.

Rautiaisen PK-aikojen ehkä katkerin muisto liittyy Suomen Cupin loppuotteluun HJK:ta vastaan syksyllä 1998. Mestarien liigaa pelannut Klubi venyi lopulta 3-2-voittoon, kun punamustilta oli ajettu kaksi miestä kentältä.

- Olin pelaajien puolesta todella surullinen, etteivät he saaneet tasapuolista mahdollisuutta päättää upeaa matkaansa cupmestaruuteen. En halua ottaa Klubilta mitään pois, mutta siinä pelissä nähtiin kerrassaan törkeä ja härski temppu. Jonkin olisi ollut syytä pyytää anteeksi, Pasi viittaa finaalin erotuomariin Mika Peltolaan mainitsematta tämän nimeä.

Myöhemmin samana syksynä koettiin PK-35:n historian yksi suurimmista mullistuksista. Liigajoukkue siirtyi Hjallis Harkimon hallintaan ja muuttui FC Jokereiksi. Useimmista seuraihmisistä tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Pintaan nousi katkeria tunteita.

- Olin vaistonnut jotakin tämän suuntaista jo keskikesällä, kun pelimme kulki liigassa. Sanoin syksyllä Hjallikselle, että säilytä seuran nimi ja värit. Kun näin ei tapahtunut, ilmassa oli kieltämättä suurta haikeutta. Oli kylmä fakta, ettei liigafutis voinut enää jatkua Pukinmäessä.

Jokerit tuli ja meni, PK-35 on ja pysyy. Rautiaisen levollisen lämpimät tunteet punamustia kohtaan eivät ole sammuneet. Seura on merkittävä osa hänen menneisyyttään, muistojaan, koko elämäänsä.

- PK:ssa elää liberaali henki, joka antaa kaikkien kukkien kukkia. Koen itsekin toimineeni sen muokkaajana ja eteenpäin viejänä. Pihliksen kentällä vallitsee jokin rauhallinen lämpö. Pidättehän kentän parakin ja tärkeät seuraihmiset aina mukana toiminnassanne, Pasi lähettää terveisiä. 

- Olin täällä kentällä pikkupoikana vatsa lörönä, mutta jos saan pitkän elämän ja vaikka sydänvaivoja, tuokaa minut tänne rollaattorini kanssa juomaan kuppi kahvia. Tämä ympäristö rauhoittaa.

Viileä kevättuuli puhaltaa, kun Rautiainen seisoo huhtikuussa 2015 vanhalla kotipihallaan Graniittitiellä. Hänen katseensa suuntautuu mäen päältä johonkin kauas kaupungin ylle. Mieli palaa yhä uudestaan menneeseen.

- Kun äiti Kaarina pyysi aikoinaan, että ottakaa se Jutta-sisko mukaan pihapesikseen, ei ollut juuri vaihtoehtoja. Hitto vieköön, rakas Juttamme tuli mukaan, mutta sai tuota pikaa pallon silmäänsä ja silmänsä mustaksi, Pasi muistelee sulkien silmänsä.

- Se on se juttu, siinä se on. Ihminen on otettava mukaan, jokainen on otettava huomioon!